Lyhyt tilannekatsaus

Päivittäminen on hiukan jäänyt unholaan, mutta eipä tässä nyt niin kamalan paljon ole ehtinyt tapahtua. Kuutin kanssa treenailu ja kokeissa käyminen on ollut melkoista ylä- ja alamäkeä. Kävimme yrittämässä kolmatta ykköstulosta tokon alokaluokasta helmikuun lopulla. Koira tuntui lämpätessä oikein kivalta ja ehdin jo iloita, josko saatas kerrankin tehtyä rauhallinen paikkamakuu. No ei saatu J Meidän vieressä oli molemmin puolin nartut, joten sen puoleen olin luottavainen. Jostain syystä (narttu äänteli hiukan mennessään makuulle) Kuutti kiinnitti huomion toisella puolella olevaan narttuun jo ennen kuin koirat jätettiin riviin. Heti kun käännyin, niin huomasin, että Kuutti yrittää tuijottamalla saada kyseisen nartun liikkeelle ja onnistuikin siinä lopulta. Kun narttu hipsi omistajansa luo, niin Kuutti katsoi myös oman suorituksensa loppuneen ja nousi ylös. Eli pyöreä nolla paikkamakuusta ja ne on vähän turhan kalliita pisteitä, jotta olis ykköstulokseen jäänyt vielä mahdollisuus. 133 pistettä raapastiin kasaan ja kolmostulos.

Maaliskuun aikana osallistuttiin Kuutin kans kovanmaan jälkikoulutukseen Uuraisilla ja Jari Kantoluodon tottiskoulutukseen Oulussa. Näistä voisin kirjoitella ihan omat päivitykset. Samoin meidän lyhyestä visiitistä lappalaiskoirien rallyt-tokon rotumestiksiin, joka oli kyllä etenkin Vimpan osalta oikein mallikas suoritus.

Tokoa, agia ja vähän rallia

 

Kuutti käväisi toko-kokeessa, josta tuloksena alokasluokan ykköstulos 175 pisteellä. Se oli jo toinen ykkönen alokkaasta, joten ainakin kerran vielä :) Kuten aiemmin olen tainnut kirjoittaa, Kuutin tokoura alkoi reilu vuosi sitten todella ontuvasti, nippa nappa kolmostuloksella. Sen jälkeen on tapahtunut paljon ja ekan kokeen kaltaista notkahdusta, ainakaan samoista syistä, tuskin on odotettavissa. Käyn Kuutin kans toko-kokeissa oikeastaan siksi, että saan itse lisää koekokemusta ja koira oppii koetilanteissa kestämään häiriöitä ja hiukan jännittävää ohjaajaa. Varsinainen tavoite on (ainakin tällä hetkellä) ensi kaudella kuitenkin PK-lajeissa.

BH-kokeessahan ongelmaksi nousi paikkamakuussa ääntely. Tavoitteena olis saada tämän talven aikana paljon hiljaisia paikkamakuita. Treeneissä se alkaa jo onnistumaan, mutta koetilanne on aina eri. Viime viikon toko-kokeessa paikkamakuu meni hyvin ja hiljaisesti. Onnistuin rauhoittamaan koiran hyvin ennen paikkamakuuta. Viereinen koira lähti melkein heti ohjaajansa perään ja siitä huolimatta Kuutti pysyi hiljaisena, joskin hieman se oli levoton naapurin lähdön jälkeen. Loppuosa kokeesta meni hiukan vaihtelevissa tunnelmissa. Seuraaminen oli omaan makuun löysää ja koira jopa paikoin jätätti. Muissa liikkeissä Kuutti oli kuitenkin ihan hyvin mukana. Varsinkin kaukojen onnistumisesta olen erityisen ilahtunut. Tähän saakka ollaan nollattu kaukot molemmissa alon kokeissa. Aivopesin Kuuttia edellisen viikon makuulta istumaan nousun suhteen ja se näköjään kannatti. Seuraava tavoite häiriöiden suhteen on osallistua toko-kokeeseen jossakin muualla kuin tutussa kotihallissa. Ehkäpä joskus vuodenvaihteen jälkeen.

Agilityäkin on tehty kerta viikkoon ja sillä saralla edistytään koko ajan hitaasti, mutta varmasti. Suurin este edistymiselle on kyllä ohjaajan onneton kyky hahmottaa ratoja ja ohjauksia, mutta siinäkin on tapahtunut kehitystä. Alan ymmärtää agilityn viehätyksen. Onhan se hienoa, kun rata (olkoonkin hyvin lyhyt) ohjauksineen onnistuu ja koira suorastaan liitää eteenpäin ja reagoi ohjaukseen hyvin. Olen yrittänyt pitää aksan sellaisena hyvän mielen lajina ja en turhaan mieti kisaamista tai muutakaan edistymispakkoa. Koulutuksen laadusta en kuitenkaan halua tinkiä, vaan maksan edelleen itseni kipeäksi ja käyn Active Dogilla treeneissä. Olishan se kiva nähdä mihin koiran rahkeet riittää, mutta valitettavasti omat taidot on niin vajaat, ettei me ehkä päästä koiran maksimiin missään vaiheessa. Koira kehittyy nopeammin kuin nollasta alkava ohjaaja, ainakin tässä meidän tapauksessa. Lisäksi porokoiran kanssa ei oikein ole sitä vaihtoehtoa, että tehdään kymmenen toistoa samasta kuviosta pelkästään ohjaajan oppimisen vuoksi.

Rallytokoa olen pitkään pitänyt melko lailla hömppälajina ja ilman Vimpaa tuskin olisin siihen lähtenyt millään mukaan. Vimpan kans tokoura taitaapi jäädä avoimeen luokkaan. Vimpallahan on yks ykkönen avoimesta, joten seuraavaksi voitas osallistua voittajaan. Voittajassa on kuitenkin useampi liike, jotka on ihan alkutekijöissä mm. tunnari ja metallinouto. Jos ois kyse vain liikkeiden opettamisesta, niin ehkä saisin ne Vimpalle opetettua, mutta se suurin haaste Vimpan kanssa tokoillessa on viretilan säilyminen. Vimpa on ihan äärettömän herkkä vireensä kanssa ja se pahoittaa mielensä herkästi ja sen jälkeen ei ole kellään kivaa. Toisaalta parhaassa vireessä se on kokeessa todella hyvä ja esimerkiksi sen seuraaminen on parhaimmillaan tosi kaunista. Huonoimillaan se on, no, todella huono ja en haluaisi koiralle sellaisia tilanteita tieten tahtoen järjestää. Päätin sitten, että kokeillaan rallytokoa. Lajissa kiinnosti se, että koiran kanssa voi kommunikoida enemmän ja kannustaa koiraa suorituksen aikana- Tähän saakka homma onkin tuntunut kivalta ja Vimpa tuskin on tajunnut edes, että tehdään jotakin kovin uutta. Liikkeethän menee alokasluokassa paljolti vielä tokopohjilla. Parin oikean kurssikerran (menin suoraan alo-avokurssille) alkaa tuntumaan, että kyllähän tässäkin lajissa haasteita riittää ja aina voi pyrkiä parempaan suoritukseen. Tavallaan viehättää se, että kisaamisen aloitus on tehty niin matalalla kynnyksellä, että jokainen voi osallistua. Ylemmissä luokissa riittää varmasti vaikeutta, jos haluaa hyviä tuloksia tehdä.

Tänään ehdin vielä maastotreenihinkin ja vieläpä valoisaan aikaan. Kuutti sai ajaa Sallan tekemän jäljen, jossa teemana oli polkujen ylitys, ja niitähän siinä riitti. Tänään ei kuitenkaan polut vienyt eikä suuremmin häirinnyt koiraa. Kuutti paransi sitä myötä mitä enemmän haastetta tuli. Pitää muistaa jatkossa, ettei sorru liian helppojen jälkien ajamiseen sen kanssa. Kepit ei ollut kovaa valuuttaa tänäänkään, tosin niitä oli vain jäljen lopussa. Täytynee aloittaa seuraava aivopesuprojekti, jossa aiheena on keppimotivaatio. Onhan tässä pitkä talvi aikaa.

Terveydestä ja tavoitteista

Kuutilla on ollut semmoista pientä vibaa kropassaan aina. Luusto on kunnossa, mutta rakenne on hiukan, nooh, epäergonominen. Pystyn lantionsa vuoksi takajalkojen liike on melko rajoittunut ja pitemmällä aikavälillä se vielä lyhenee ja aiheuttaa lihasjumeja sinne sun tänne. Kuutti ei kamalasti kroppaansa oireile (vielä), mutta olen nyt ottanut ohjelmaan sen säännöllisen huoltamisen + jumppaamisen, jotta pysyttäs jatkossakin edes jossakin kuosissa.

Kaikki alkoi oikeastaan siitä, kun K vuosikkaana sai ensimmäisen pääntärinä"kohtauksen". Laitoin lainausmerkit kohtaukseen, koska koira on kyllä ihan toimintakykyinen koko ajan, mitä nyt pää tärisee siinä sivussa. Toki käytiin ellillä ottamassa jos jonkinlaista koetta, mutta mitään selittävää tekijää ei löytynyt. Kohtauksia tuli seuraava puolen vuoden aikana aina muutaman päivän ryppäissä. Diagnoosiksi saatiin idiopaattinen pääntärinä eli ts. ei tiedetä mikä sen tärinän aiheuttaa. Alkuahdistuksen jälkeen päätin, että en stressaa sillä itseäni. Jos homma pahenee esim. epilepsiaksi, niin katsotaan sitten hommaa uusiksi. Koiraa itseään pääntärinä ei ole missään vaiheessa haitannut.

Kiikutin koiran kuitenkin osteopaatille, jotta saisin jonkinlaisen kuvan sen kropan tilasta. Osteopaatilla ilmeni, että niskan seutu oli pahasti jumissa ja nestekierrot oli estyneet. En itse usko, että tämä varsinaisesti selittäisi pääntärinää (joskin mikäpä minä sitä olen sanomaan mistä se johtuu). Pääntärinän seurauksena Kuutti käy kuitenkin säännöllisesti osteopaatilla ja se syö säännöllisesti B-vitamiinia (neurobion). Edellisestä tärinästä (jonka olen havainnut) on nyt kohta pari vuotta aikaa ja aika näyttää liittyikö se vain nuoren koiran elämään, vai tuleeko se vielä takaisin.

Tällä hetkellä, kun koiralla treenataan vähänlaisesti eli agilityä (1 treeni/viikko) ja maastolajeja, kroppa on suhteellisen ok. Olen kuitenkin lisännyt Kuutin ohjelmaan ihan perinteisen hieronnan ja fysioterapeutilta saadut jumppaliikkeet sekä venyttelyt. Venyttelyt ovat nyt kuuriluonteisesti päivittäiset, jotta nähdään olisiko sillä positiivista vaikutusta takaosan toimintaan. Fysioterapeutilla kävi ilmi, että Kuutilla ei varsinaisesti ole kipeitä jumeja, mutta sen lihakset ovat äärimmäisen kireät, mikä toki aiheuttaa liikkeen lyhenemistä ja lopulta myös ongelmia siellä lantion seudulla. Niinpä nyt venytellään päivittäin lonkankoukistajat, takareidet, etureidet ja lähentäjät. Nähtäväksi jää onko tästä mitään pysyvää hyötyä, mutta tuskinpa siitä mitään haittaakaan on. Lisäksi tehdään takaosaa vahvistavia jumppajuttuja.

Tästä päästäänkin sujuvasti ensi kauden tavoitteeseen. Nyt kun BH-koe saatiin suht onnistuneesti suoritettua, niin olen varovaisen toiveikas, että ensi kaudella voitaisiin korkata PK-kokeissakin. Mahdollisesti jälkikokeessa tai miksei hakukokeessakin. Haussa koevalmius on ehkä kauempana kuin jäljellä, mutta Kuutti on aikuinen koira, joten edetä voi nopeastikin, jos vaan koira muuten antaa myöten. Perjantai oli yllättäen itselläni vapaapäivä, joten ei muuta kuin maastotreeneihin ja kokeilemaan miten esineruutu ja alokasluokan jälki nyt loppusyksystä kulkevat.

Esineruutua ei varmaan koskaan aiemmin ole otettu täysikokoisena (täysleveänä) ja valmiit esineetkin on ollut ehkä kerran aikaisemmin. Se meni kuitenkin oikein hyvin. Kaksi pistoa ja kaksi esinettä ja koiralle tais jäädä vähän hinku käydä alueella vielä kerran eli oikein onnistunut treeni. Kuutti on niin virkistävä treenikaveri Vimpan jälkeen. K ei juuri kyseenalaista asioita maastossa. Jos kerta lähetetään johonkin suuntaan, niin sitten mennään. Aina ei toki näin ole ollut, mutta nyt asia on koiralle sillä tavalla selvä, että kyllä sieltä jotakin löytyy kun vaan tarpeeksi etsii.

Jälki aiheuttaakin sitten ehkä enemmän päänvaivaa. Jana oli ok ja nosto suorastaan hyvä, mutta esineet oli taas ihan turhia härpäkkeitä Kuutin mielestä tällä kertaa. Kyllä se on uskottava, että esineet (ja kepit) tulee olemaan se kompastuskivi aina ja niitä vaan pitää vahvistaa erikseen paljon. Esineethän oli alkukesästä ihan hyvällä mallilla, mutta nyt kun tässä on ollut kuukauden jäljestystauko, niin jälki sitten todellakin vei koiraa. No tietääpähän mitä treenata taas.

Tottiksesta vois kirjoitella ihan omankin päivityksensä, mutta lyhykäisyydessään siinä on aika paljon keskeneräisiä juttuja. Eniten töitä vaatii hyppynoudot, jäävät (lukuun ottamatta maahanmenoa) ja eteenmeno. Paikallolon ongelmista jo kirjoitinkin BH-postauksessa ja sen työstämisen olen jo aloittanut. Hiljaa olemista käydään toko-kokeissa testailemassa tässä talvikauden aikana. Kaikkea on siis kyllä jonkin verran tehty, mutta paljon on vielä tekemättä.

Tehokas sunnuntai

Hallikausi on käynnistynyt täydellä teholla, vaikka ulkona ei mikään talvi vielä olekaan. Tällä hetkellä sisätiloissa pyörii omien koirien kanssa maanantaisin agility Active Dog areenalla (Kuutti) ja sunnuntaisin on neljän koirakaverin kanssa vuokrattu oma hallivuoro koirakoulu Kisman hallista. Lisäksi parin viikon päästä alkaa torstaisin Vimpan rally-tokoryhmä Kisman hallissa. Normaalitalvena olen yleensä lunastanut oikeuden joko lappalaiskoirien vuorolle tai Opkyn vuorolle, mutta nyt taitaa olla jo toinen talvikausi tulossa ilman kyseisiä vuoroja.

 

Päivä alkoi noseworkin epiksillä. Kuutti ei millään muotoa ole siinä vielä koevalmis, mutta päätettiin ottaa treenin kannalta. Kyse oli koirakoulu Kisman järkkäämästä tapahtumasta, jossa mentiin koesääntöjen mukaan, mutta aina tehtävän lopuksi sai tehdä koiralle onnistumisen (olettaen ettei homma onnistunut sallitun ajan puitteissa). Epiksissä oli kolme rataa sisätiloissa, kukkapurkkirata, pahvilaatikkorata ja "normaali" sisäetsintätehtävä. Lisäksi ulkona oli ajoneuvoetsintä (pakettiauto ja kottikärry).Tehtävät osoittautuivat todella haastaviksi, osittain varmaan siksi, että sisäetsinnät järjestettiin koirahallissa. Toiminnan täytyy olla vahva ja ainakin jollakin tavalla ärsykekontrollissa, jotta koira pystyy paikasta riippumatta aloittamaan oikeanlaisen työskentelyn. Useammalla koiralla mm. koirahallin matto vei selvästi koiran ajatukset pois itse tehtävästä (näin kävi Kuutillakin) ja jotkut koirat eivät selkeästi missään vaiheessa oikein tienneet mitä olivat tekemässä. Kyseessä oli kuitenkin koirakoita, joista osa oli käynyt kokeissakin tässä lajissa. Kuutin suorituksiin olen silti tyytyväinen, vaikka yhdestäkään sisätehtävästä ei annetun ajan puitteissa (2 min) selvitty. Pahvilaatikoilla ja sisäetsintätehtävässä oltiin aika lähellä onnistumista.  Erityisen ilahtunut olen, että koira ei kuitenkaan tehnyt virheilmaisuja, vaikka selvästi turhautuikin tehtävien aikana. Kukkapurkeilla nähtiin yksi 2on 2off yritys, kun K yritti asetella takajalat kukkapurkin päälle 😆 Pahvilaatikolla koira selvästi teki töitä, mutta aika vaan ei riittänyt. Ulkoetsintä menikin sitten hienosti. Siinä yritti ensin tarjota haukkumista hajupilvessä, mutta tarkensi pyydettäessä ja ilmaisi hyvin. Kuutille on opetettu hajun ilmaisu aikoinaan hajuerottelutreeneissä purkkiradalla. Sen ilmaisu on passiivinen paikalleen jähmettyminen nenä mahdollisimman lähellä hajua. Tähän olen tyytyväinen, että olen sen opettanut silloin huolella ja lisännyt siihen kestoa riittävästi, jotta se erottu selkeästi muusta haistelusta. Näihin epiksiin osallistutaan kyllä jatkossakin.

 

Epiksien jälkeen jatkettiin omalla hallivuorolla samassa hallissa. Vimpa teki Sallan rakentamaa rally-rataa. Vielä on ohjaajalla hihnan käsittely hiukan hukassa ja jostakin täytyy hommata lyhyempi hihna. Lisäksi Vimpalle täytyy saada varmemmaksi saksalainen käännös ja takakautta sivulle tuleminen ennen, kuin voidaan korkata lajin kokeet. Lisäksi en millään meinaa muistaa, että siinä saa höpöttää koiralle ja kehua ja antaa vartaloapuja. Vimpa nauttii kuitenkin tästä lajisa ja uskon, että se nauttii vielä enemmän jos päästään tuosta "hihna"luokasta eteenpäin.

 

Kuuttikin käväisi vielä hallissa ja sen kans tehtiin alkulämmittelynä sama rally-rata vähän sinnepäin ja sen jälkeen naksuttelin sille jääviä. Voi että voi koiralle olla istumiskäsky vaikea suorittaa liikkeesstä. Sitä on selvästi tehty niin paljon muussa yhteydessä, että liikkeesstä asennon ottaminen näyttää olevan mahdoton tehtävä. Maahanmeno on varma ja seisominenkin onnistuu hyvänä päivänä. Kokonaisena liikkeenä seuraamisesta ei onnistu vielä muut kuin maahanmeno. Kokeiltiin hiukan extempore 2 kiloisen kapulan pitämistä. No huh, onhan se painava ja porokoiran pää painuu vinoon ihan väkisin :) Kokeilin myös miten Kuutti nostaisi sen vauhdissa maasta ja tein yhden kutsunoudon. Koirahan lähti tulemaan hyvin ja yritti napata kapulan siinä vauhdissa mukaan, mutta eihän se kakskilonen noin vaan nappaamalla siitä liikahtanut ja Kuutti ajautui ohi koko kapulasta. Palasi kuitenkin hakemaan sen, mutta kyllä se kantaminen näyttää siltä, kuin kapula painaisi ainakin tonnin. Lopuksi otettiin paikkamakuita parinkin koiran häiriköidessä, mutta eihän siitä näissä treeneissä saa pihaustakaan irti. Mikä tietenkin on ihan hyvä asia, se pystyy makaamaan hiljaa, mutta nyt pitää vaan jaksaa yleistää toimintaa ja lisätä matkaa, aikaa ja häiriötä.

BH-koe ja muuta tottisjuttua

Tottis on Kuutin kans tuottanut harmaita hiuksia (jos niitä nyt enempää voi tulla) pitemmän aikaa. Kuutin kans pyrin välttämään ne virheet mitkä tuli tehtyä mm. Vimpan kans. Muuten hyvä suunnitelma, mutta Kuutti ja Vimpa ovat luonteeltaan valovuosien päässä toisistaan, joten samojen virheiden tekeminen on käytännössä mahdotonta.

Kuutti on huomattavasti toimintakykyisempi ja vilkkaampi koira kuin Vimpa ja alkukoulutus olikin Kuutin kans melko helppoa. Se on ahne ja periaatteessa leikkikin sujui nuorena aika hyvin. Kuutin ollessa reilu vuosikas, jopa ihan arvostettu tottiskouluttaja sanoi, että ilman muuta lelupalkkaus, kun leikkii niin hyvin.

Kuutin kans hommat sujui pari vuotiaaksi asti helposti ja kerkesin jo ilahtua, että kerrankin on koira, jonka kans on kiva treenata ja varmaan kokeissa käyminenkin on kivaa. No väärässä olin. Kun Kuutti aikuistui, niin homma levisi käsiin. 2,5 vuotiaana se oli jo niin häiriöherkkä, että treenitkin tuotti tuskaa, saatikka kisatilanteet. Homma meni tahtojen taisteluksi, joka laski motivaatiota jne. Lopun voi arvata. Vuosi sitten lappalaiskoirien erkkarissa Torniossa tapahtui sellainen pohjanoteeraus, että sieltä oli vain yksi tie ja se oli ylöspäin. Yhtäkkiä mulla oli käsissä täysin ympäristön (koira)häiriötä kestämätön uros, joka oli valmis tappelemaan kaikkien kans, jotka sitä vaan ehdotteli.

Onneksi Tornion episodi oli syksyllä ja meille oli tulossa erilainen talvikausi mm. muutto Ruotsiin joksikin aikaa. Samaan aikaan aloitettiin agility, mikä on auttanut yhteistyöhön ihan hurjasti ja siedättänyt koirahäiriöön hyvin. Tämän vuoden helmikuussa Kuutti tuli melkein kuukaudeksi meidän mukana Göteborgiin ja sai mahdollisuuden olla ainoana koirana ja asua keskellä kaupunkia. Göteborgissa treenattiin paljon olemista vilkkaissa paikoissa ja kuljeskeltiin muuten vaan pitkin ja poikin.

Ehkä ratkaisevin ahaa-elämys tapahtui luopumiskurssilla, jolla käytiin Suomeen paluun jälkeen. Luopuminen on asia mitä olis tämän koiran kans pitänyt tehdä jo pennusta asti paljon enemmän. Mutta parempi myöhään kuin ei ollenkaan. Loppukeväästä käytiin tekemässä hallissa tokon alokasluokassa ykköstulos ja olin ihan tyytyväinen koiran tekemiseen.

Paikkamakuu on ollut Kuutille ehkä kaikkein vaikein asia opettaa. Nuorena se makas siellä kuin vetelä makrooni ja ei toivoakaan mistään tarkkaavaisesta ilmeestä. Kun Kuutti saavutti sen kahden vuoden iän, niin alkoi paikkamakuussa aivan uudet ongelmat. Rivissä ei enää ahdistumatta voinut maata, josta seuras vinkumista, liikkumista yms. Lopulta se lähti alokasluokan kokeessa paikkamakuusta, koska viereinen uros oli niin ahdistava. Onneksi Kuutti ei yksin (ilman minun tukea) haasta toisia koiria ja paikkamakuustakin hiipi mamman jalkoihin. Edelleen paikkamakuu on vaikea. Välissä sain jo sen sille mallille, ett koira makaa hiljaa, mutta se edellytti sen, että ohjaaja on kasvot koiraan päin. Pelastuskoiraliiton maastokokeiden paikkamakuutreenit sai taas nousemaan esiin vanhan ongelman eli ääntely tuli takaisin. Minun kieltäminen on koiralle siinä tilanteessa melkein palkka, joten hommaa on ratkottu apparin avulla, joka kieltää haukkumisen. Tämä toimi hyvin, hetken.

BH Pilvipolun Sompion Letto

Ilmoitin Kuutin hiukan extempore tämän päiväiseen BH-kokeeseen. Liikkeethän Kuutti osasi, mutta tiesin, että paikkamakuu saattaisi tuottaa ongelmia. Makuutin sitä kotona ja muuallakin rauhallisissa paikoissa ja sain hiljaisia paikkiksia. Häiriössä kuitenkin edelleen haukkumista ilmeni ja sitä treenattiin apparin avulla ja saatiinkin suht hiljaisia settejä. Pelkäsin hiukan etukäteen, että treenikerrat ei riitä ja siinä olin oikeassa. Tämän päiväinen paikkamakuu oli muuten kyllä hyvä eli paikallahan se pysyy, mutta sitä asiaa oli taas Kuutilla ihan liikaa. Haukkuminenhan loppui toki kuin seinään, kun sain luvan kääntyä koiraa kohti J

Meillä siis kävi hiukan huono arpaonni eli jouduttiin ekana paikkamakuuseen ja yritin viritellä koiraa aika maltillisesti ja sainkin sen tosi hyvässä mielentilassa ilmoittautumiseen saakka. Siinä kävi sitten niin, että jossain lähistöllä rähähti koira ja Kuutti reagoi siihen jostain syystä aika voimakkaasti ja äänteli jos siinä ilmon yhteydessä. Siinä ei paljon ollut enää tehtävissä. Koira meni vasta toisella käskyllä maahan ja aloitti haukahtelun melkein heti, kun pääsin omalle paikalleni.

Jos paikkamakuu menikin hiukan pieleen, niin päätin jo siinä sitä haukkumista kuunnellessa, että en voi näyttää koiralle ärsyyntymistä. Kehuin sen sivulletulon jälkeen ihan normaalista ja siitä siirryttiin loppuihin tottisliikkeisiin. Kuutti sai kyllä joka ikisen haukahduksen anteeksi, koska tottis oli muuten tänään ihan älyttömän hyvä. Se piti kontaktin koko ajan ja itseasiassa paransi sitä vielä loppua kohden. Muutama kauneusvirhe siellä oli, ei esim. istunut yhdessä pysähdyksessä. Hihnassa seuraaminen erittäin hyvä ja vapaana seuraaminen tais olla erinomainen. Olen niin tyytyväinen, että meidän homma toimii taas ja mulla on koira, jonka kans on mukava treenata ja käydä siellä kokeissakin. Työtähän se vaatii edelleen ja ensi talven projekti on saada paikkamakuu rauhalliseksi ja hiljaiseksi, mikä ei välttämättä ole mikään helppo homma, mutta ei kuitenkaan mahdotonta.

Tavoitteista

Harrastavien lappalaiskoirien facebook-ryhmässä oli kyselyketju harrastamisen tavoitteista. Onko tavoitteet konkreettisia vai jotakin epämäärisempää, minkä kuvaaminen koulutustunnusten tms. avulla on hankalaa.

Vuonna 2000 kun ensimmäinen oma koira Kusti oli todellisuutta, en ajatellut kamalasti tavoitteita. Olin miettinyt, että koiran kans olisi kiva tehdä mm. leppoisia metsälenkkejä. Koiran ollessa vuosikas tajusin, että omat taidot ei ehkä riitäkään sen kouluttamiseen. Kustin kans osallistuttiin jos jonkinmoiseen koulutukseen, joita järjestettiin kuplahalleissa, maneeseissa ja koulujen pihoilla. Vaikeuksia oli paljon, eikä vähiten siksi, että koira oli saanut elellä tärkeimmät kehityskaudet aikalailla pellossa.

Lopulta päädyin pelastuskoiratoimintaan mukaan ja vuosia ainoa tavoite oli kouluttautua pelastuskoiraohjaajaksi ja kouluttaa koira hälykelpoiseksi pelastuskoiraksi. Ajat olivat silloin toiset ja esim. VIRTA-tarkastusta ei ollut olemassa. Kusti oli tavallaan helppo koira. Se oli rohkea, avoin ja jumalattoman ahne. Henkilöhaun ja jäljen kouluttaminen ei varsinaisesti ollut vaikeaa, mutta hallinta oli meidän kompastuskivi. Kokeiden tottelevaisuus ei mielestäni kauheasti mitannut hallintaa, ne oli Kustin mielestäkin sirkustemppuja, joita kannatti palkan toivossa suorittaa. Tavoitteet saavutettiin sikäli, että koirasta tuli hälykelpoinen, samoin ohjaajasta. 

Vimpan tullessa 2011 taloon suunnitelma oli selvä, Vimpasta tulisi myös pelastuskoira. No Vimpan kouluttaminen ei ollutkaan niin helppoa ja monet kerrat olin aika epätoivoinen meidän edistymisen suhteen. Oikeastaan vasta sen jälkeen kun päästin irti pelastuskoiratavoitteesta, meidän yhteistyö alkoi toimia paremmin. Vimpa vaan ei kestä painetta ja varsinkaan se ei kestä painetta ohjaajan suunnalta. Tällä hetkellä olen saavuttanut sen kans paljon enemmän, mitä osasin edes kuvitella pahimmassa lamaannuksen vaiheessa. Siihen tarvittiin ulkopuolista silmää ja aika paljon peiliin katsomista, ennen kuin hommat alkoi sujua. Vimpan myötä kiinnostuin ottamaan selvää koiran kouluttamisesta syvemmin ja löysin itseni mm. kouluttamasta kanoja naksun avulla. Vimpan kanssa tavoitteita on edelleen. Tokossa olisin mielellään edennyt sen kanssa ylempiinkin luokkiin, mutta pohjatyö sen tyyppiseen suorittamiseen on tehty alun perin ihan väärin ja nyt myöhemmin olen kokenut sen melko vaikeaksi. Nykyisin Vimpa kuitenkin nauttii treenaamisesta, mikä ei aina ole ollut itsestään selvää. Sen pitäisi riittää. Toisaalta oman motivaation kannalta olisi kiva, jos olisi laji, jossa voisi käydä kokeissa. Niinpä me nyt aloitellaan rally-tokoon tutustuminen ja katsotaan kuinka siinä meille käy.

Kuutti onkin sitten oma lukunsa. Tavallaan se on taas helpompi koira. Se on huomattavasti toimintakykyisempi ja tavallaan ahneempikin koira kuin Vimpa, mutta sen häiriöherkkyys on ihan omaa luokkaansa. Ensimmäinen vuosi-kaksi meni meillä oikein hyvin ja aloin jo hiukan elätellä toiveita, josko nyt olisi koira, jonka kanssa esim. kisaaminen ei olisi aivan katastrofi. No lopulta meidän kokeissa käymisen aloitus oli aika lähellä katastrofia ja palautti kyllä monissa asioissa homman lähtöruutuun. Onneksi ikä on tasoittanut Kuuttia ja olen oppinut paremmin ymmärtämään sen mielenliikkuja. Luopumistreenien aloittaminen ja luopumisen ajatuksen sisäistäminen ohjaajana oli yksi käännekohta. Tässä kohtaa tarvittiin taas sitä ulkopuolista silmää (kiitos Koiraamolle). Kuutin päähän mahtuu niin paljon ympäristön häiriötä kerralla, että siitä ei ihan kieltämällä ole selvitty. Vieläkin tulee notkahduksia tämän suhteen ja harmittelen aika usein, etten tajunnut aloittaa systemaattista luopumistreeniä jo silloin kun Kuutti muutti meille kahdeksanviikkoisena. Välillä tuntuu, että ei olla saatu mitään aikaiseksi, mutta toisaalta olen saavuttanut koulutuksellisesti Kuutin kanssa asioita enemmän kuin muiden mun koirien kanssa. Työmaata riittää, mutta Kuutin kohdalla uskallan miettiä tavoitteitakin. Toisaalta kaikki on niin pienestä kiinni. Yhtenä päivänä voi tapahtua esim. koiran terveydessä sellaista, että kaikki tavoitteet voi unohtaa. Sitä on kuitenkin turha etukäteen pelätä, eikä sitäkään kannata pelätä ettei koskaan saavuta tavoitteita. Tärkeää ei ole se päämäärä vaan se matka (kammottava klisee, mutta niin totta). 

Agility

Pitkään ajattelin, että agility ei ole minun laji. Olen eri koirien kanssa käynyt lajin alkeiskursseja vuosien varrella ja homma on aina hiipunut syystä jos toisesta. Lopettamisen syitä on ollut mm. räkyttävä koira (en saanut sitä hiljaiseksi), koiran luuston osoittautuminen rikkinäiseksi, koiran haluttomuus koko lajiin jne. Niinpä kun aloitin Kuutin kans agilityn alkeiskurssin, olin jo valmiiksi varautunut ongelmiin.

Kuutin suurin ongelma yhteiskoulutuksissa on välillä sen älytön reaktiivisuus suhteessa toisiin koiriin. Tämä tulee esille nimenomaan uusien koirien kanssa. Vanhojen tuttujen kanssa treenaamisessa ei ole mitään ongelmaa. Se ei kykene kestämään toisten koirien kiihtymystä millään, vaan menee siihen helposti mukaan. Onneksi agilityn alkeiskurssi oli hallissa, missä olimme treenanneet tottista jo pitempään, joten paikka sinällään ei ollut kiihdyttävä. Alkeiskurssi osoittautui lopulta leppoisaksi puuhasteluski ja koirat olivat suhteellisen rauhallisia, joten Kuuttikin oli.

Noin vuosi sitten päätin, että haluaisin oikeasti oppia agilitystä jotakin ja hakeuduin maksullisiin treeniryhmiin Active Dogille. Tämä tarkoitti uutta hallia ja paljon uusia (ja kiihkeitä) koiria samaan aikaan samassa hallissa. Tämä on ollut Kuutille todella opettavaista. Varsinkin kaikki odottelut oli alussa ihan myrkkyä, samoin kohtaamiset hallin kapeilla käytävillä jne. Mutta niin vaan se on lopulta oppinut/siedättynyt. Ei se maan hiljaisin ole vieläkään ja varsinkin nyt, kun agility hauskuus on Kuutille vasta avautumassa, ääntä saattaa lähteä joissakin tilanteissa.

Olen kokenut agilityn todella hyväksi lajiksi koiran ja ohjaajan suhteen parantamiseen ja koiran häiriönsietokyvyn lisäämiseen. Ja mikä parasta myös ohjaajan aivot saavat jumppaa kaikenlaisen uuden oppimisen myötä. Kävin kesällä muutaman kerran rata- ja menttaalivalmennuskurssin Minna Martimon ohjauksessa ja siellä asetettiin tavoitteet meidänkin agilityuralle. Virallisesti on tavoitteena, että vuoden päästä Kuutti (ja minä) olisimme molemmat valmiita korkkaamaan kisauran. Nähtäväksi jää, miten siinä onnistumme.