Terveydestä ja tavoitteista

Kuutilla on ollut semmoista pientä vibaa kropassaan aina. Luusto on kunnossa, mutta rakenne on hiukan, nooh, epäergonominen. Pystyn lantionsa vuoksi takajalkojen liike on melko rajoittunut ja pitemmällä aikavälillä se vielä lyhenee ja aiheuttaa lihasjumeja sinne sun tänne. Kuutti ei kamalasti kroppaansa oireile (vielä), mutta olen nyt ottanut ohjelmaan sen säännöllisen huoltamisen + jumppaamisen, jotta pysyttäs jatkossakin edes jossakin kuosissa.

Kaikki alkoi oikeastaan siitä, kun K vuosikkaana sai ensimmäisen pääntärinä"kohtauksen". Laitoin lainausmerkit kohtaukseen, koska koira on kyllä ihan toimintakykyinen koko ajan, mitä nyt pää tärisee siinä sivussa. Toki käytiin ellillä ottamassa jos jonkinlaista koetta, mutta mitään selittävää tekijää ei löytynyt. Kohtauksia tuli seuraava puolen vuoden aikana aina muutaman päivän ryppäissä. Diagnoosiksi saatiin idiopaattinen pääntärinä eli ts. ei tiedetä mikä sen tärinän aiheuttaa. Alkuahdistuksen jälkeen päätin, että en stressaa sillä itseäni. Jos homma pahenee esim. epilepsiaksi, niin katsotaan sitten hommaa uusiksi. Koiraa itseään pääntärinä ei ole missään vaiheessa haitannut.

Kiikutin koiran kuitenkin osteopaatille, jotta saisin jonkinlaisen kuvan sen kropan tilasta. Osteopaatilla ilmeni, että niskan seutu oli pahasti jumissa ja nestekierrot oli estyneet. En itse usko, että tämä varsinaisesti selittäisi pääntärinää (joskin mikäpä minä sitä olen sanomaan mistä se johtuu). Pääntärinän seurauksena Kuutti käy kuitenkin säännöllisesti osteopaatilla ja se syö säännöllisesti B-vitamiinia (neurobion). Edellisestä tärinästä (jonka olen havainnut) on nyt kohta pari vuotta aikaa ja aika näyttää liittyikö se vain nuoren koiran elämään, vai tuleeko se vielä takaisin.

Tällä hetkellä, kun koiralla treenataan vähänlaisesti eli agilityä (1 treeni/viikko) ja maastolajeja, kroppa on suhteellisen ok. Olen kuitenkin lisännyt Kuutin ohjelmaan ihan perinteisen hieronnan ja fysioterapeutilta saadut jumppaliikkeet sekä venyttelyt. Venyttelyt ovat nyt kuuriluonteisesti päivittäiset, jotta nähdään olisiko sillä positiivista vaikutusta takaosan toimintaan. Fysioterapeutilla kävi ilmi, että Kuutilla ei varsinaisesti ole kipeitä jumeja, mutta sen lihakset ovat äärimmäisen kireät, mikä toki aiheuttaa liikkeen lyhenemistä ja lopulta myös ongelmia siellä lantion seudulla. Niinpä nyt venytellään päivittäin lonkankoukistajat, takareidet, etureidet ja lähentäjät. Nähtäväksi jää onko tästä mitään pysyvää hyötyä, mutta tuskinpa siitä mitään haittaakaan on. Lisäksi tehdään takaosaa vahvistavia jumppajuttuja.

Tästä päästäänkin sujuvasti ensi kauden tavoitteeseen. Nyt kun BH-koe saatiin suht onnistuneesti suoritettua, niin olen varovaisen toiveikas, että ensi kaudella voitaisiin korkata PK-kokeissakin. Mahdollisesti jälkikokeessa tai miksei hakukokeessakin. Haussa koevalmius on ehkä kauempana kuin jäljellä, mutta Kuutti on aikuinen koira, joten edetä voi nopeastikin, jos vaan koira muuten antaa myöten. Perjantai oli yllättäen itselläni vapaapäivä, joten ei muuta kuin maastotreeneihin ja kokeilemaan miten esineruutu ja alokasluokan jälki nyt loppusyksystä kulkevat.

Esineruutua ei varmaan koskaan aiemmin ole otettu täysikokoisena (täysleveänä) ja valmiit esineetkin on ollut ehkä kerran aikaisemmin. Se meni kuitenkin oikein hyvin. Kaksi pistoa ja kaksi esinettä ja koiralle tais jäädä vähän hinku käydä alueella vielä kerran eli oikein onnistunut treeni. Kuutti on niin virkistävä treenikaveri Vimpan jälkeen. K ei juuri kyseenalaista asioita maastossa. Jos kerta lähetetään johonkin suuntaan, niin sitten mennään. Aina ei toki näin ole ollut, mutta nyt asia on koiralle sillä tavalla selvä, että kyllä sieltä jotakin löytyy kun vaan tarpeeksi etsii.

Jälki aiheuttaakin sitten ehkä enemmän päänvaivaa. Jana oli ok ja nosto suorastaan hyvä, mutta esineet oli taas ihan turhia härpäkkeitä Kuutin mielestä tällä kertaa. Kyllä se on uskottava, että esineet (ja kepit) tulee olemaan se kompastuskivi aina ja niitä vaan pitää vahvistaa erikseen paljon. Esineethän oli alkukesästä ihan hyvällä mallilla, mutta nyt kun tässä on ollut kuukauden jäljestystauko, niin jälki sitten todellakin vei koiraa. No tietääpähän mitä treenata taas.

Tottiksesta vois kirjoitella ihan omankin päivityksensä, mutta lyhykäisyydessään siinä on aika paljon keskeneräisiä juttuja. Eniten töitä vaatii hyppynoudot, jäävät (lukuun ottamatta maahanmenoa) ja eteenmeno. Paikallolon ongelmista jo kirjoitinkin BH-postauksessa ja sen työstämisen olen jo aloittanut. Hiljaa olemista käydään toko-kokeissa testailemassa tässä talvikauden aikana. Kaikkea on siis kyllä jonkin verran tehty, mutta paljon on vielä tekemättä.

Tavoitteista

Harrastavien lappalaiskoirien facebook-ryhmässä oli kyselyketju harrastamisen tavoitteista. Onko tavoitteet konkreettisia vai jotakin epämäärisempää, minkä kuvaaminen koulutustunnusten tms. avulla on hankalaa.

Vuonna 2000 kun ensimmäinen oma koira Kusti oli todellisuutta, en ajatellut kamalasti tavoitteita. Olin miettinyt, että koiran kans olisi kiva tehdä mm. leppoisia metsälenkkejä. Koiran ollessa vuosikas tajusin, että omat taidot ei ehkä riitäkään sen kouluttamiseen. Kustin kans osallistuttiin jos jonkinmoiseen koulutukseen, joita järjestettiin kuplahalleissa, maneeseissa ja koulujen pihoilla. Vaikeuksia oli paljon, eikä vähiten siksi, että koira oli saanut elellä tärkeimmät kehityskaudet aikalailla pellossa.

Lopulta päädyin pelastuskoiratoimintaan mukaan ja vuosia ainoa tavoite oli kouluttautua pelastuskoiraohjaajaksi ja kouluttaa koira hälykelpoiseksi pelastuskoiraksi. Ajat olivat silloin toiset ja esim. VIRTA-tarkastusta ei ollut olemassa. Kusti oli tavallaan helppo koira. Se oli rohkea, avoin ja jumalattoman ahne. Henkilöhaun ja jäljen kouluttaminen ei varsinaisesti ollut vaikeaa, mutta hallinta oli meidän kompastuskivi. Kokeiden tottelevaisuus ei mielestäni kauheasti mitannut hallintaa, ne oli Kustin mielestäkin sirkustemppuja, joita kannatti palkan toivossa suorittaa. Tavoitteet saavutettiin sikäli, että koirasta tuli hälykelpoinen, samoin ohjaajasta. 

Vimpan tullessa 2011 taloon suunnitelma oli selvä, Vimpasta tulisi myös pelastuskoira. No Vimpan kouluttaminen ei ollutkaan niin helppoa ja monet kerrat olin aika epätoivoinen meidän edistymisen suhteen. Oikeastaan vasta sen jälkeen kun päästin irti pelastuskoiratavoitteesta, meidän yhteistyö alkoi toimia paremmin. Vimpa vaan ei kestä painetta ja varsinkaan se ei kestä painetta ohjaajan suunnalta. Tällä hetkellä olen saavuttanut sen kans paljon enemmän, mitä osasin edes kuvitella pahimmassa lamaannuksen vaiheessa. Siihen tarvittiin ulkopuolista silmää ja aika paljon peiliin katsomista, ennen kuin hommat alkoi sujua. Vimpan myötä kiinnostuin ottamaan selvää koiran kouluttamisesta syvemmin ja löysin itseni mm. kouluttamasta kanoja naksun avulla. Vimpan kanssa tavoitteita on edelleen. Tokossa olisin mielellään edennyt sen kanssa ylempiinkin luokkiin, mutta pohjatyö sen tyyppiseen suorittamiseen on tehty alun perin ihan väärin ja nyt myöhemmin olen kokenut sen melko vaikeaksi. Nykyisin Vimpa kuitenkin nauttii treenaamisesta, mikä ei aina ole ollut itsestään selvää. Sen pitäisi riittää. Toisaalta oman motivaation kannalta olisi kiva, jos olisi laji, jossa voisi käydä kokeissa. Niinpä me nyt aloitellaan rally-tokoon tutustuminen ja katsotaan kuinka siinä meille käy.

Kuutti onkin sitten oma lukunsa. Tavallaan se on taas helpompi koira. Se on huomattavasti toimintakykyisempi ja tavallaan ahneempikin koira kuin Vimpa, mutta sen häiriöherkkyys on ihan omaa luokkaansa. Ensimmäinen vuosi-kaksi meni meillä oikein hyvin ja aloin jo hiukan elätellä toiveita, josko nyt olisi koira, jonka kanssa esim. kisaaminen ei olisi aivan katastrofi. No lopulta meidän kokeissa käymisen aloitus oli aika lähellä katastrofia ja palautti kyllä monissa asioissa homman lähtöruutuun. Onneksi ikä on tasoittanut Kuuttia ja olen oppinut paremmin ymmärtämään sen mielenliikkuja. Luopumistreenien aloittaminen ja luopumisen ajatuksen sisäistäminen ohjaajana oli yksi käännekohta. Tässä kohtaa tarvittiin taas sitä ulkopuolista silmää (kiitos Koiraamolle). Kuutin päähän mahtuu niin paljon ympäristön häiriötä kerralla, että siitä ei ihan kieltämällä ole selvitty. Vieläkin tulee notkahduksia tämän suhteen ja harmittelen aika usein, etten tajunnut aloittaa systemaattista luopumistreeniä jo silloin kun Kuutti muutti meille kahdeksanviikkoisena. Välillä tuntuu, että ei olla saatu mitään aikaiseksi, mutta toisaalta olen saavuttanut koulutuksellisesti Kuutin kanssa asioita enemmän kuin muiden mun koirien kanssa. Työmaata riittää, mutta Kuutin kohdalla uskallan miettiä tavoitteitakin. Toisaalta kaikki on niin pienestä kiinni. Yhtenä päivänä voi tapahtua esim. koiran terveydessä sellaista, että kaikki tavoitteet voi unohtaa. Sitä on kuitenkin turha etukäteen pelätä, eikä sitäkään kannata pelätä ettei koskaan saavuta tavoitteita. Tärkeää ei ole se päämäärä vaan se matka (kammottava klisee, mutta niin totta).