Tokoa, agia ja vähän rallia

 

Kuutti käväisi toko-kokeessa, josta tuloksena alokasluokan ykköstulos 175 pisteellä. Se oli jo toinen ykkönen alokkaasta, joten ainakin kerran vielä :) Kuten aiemmin olen tainnut kirjoittaa, Kuutin tokoura alkoi reilu vuosi sitten todella ontuvasti, nippa nappa kolmostuloksella. Sen jälkeen on tapahtunut paljon ja ekan kokeen kaltaista notkahdusta, ainakaan samoista syistä, tuskin on odotettavissa. Käyn Kuutin kans toko-kokeissa oikeastaan siksi, että saan itse lisää koekokemusta ja koira oppii koetilanteissa kestämään häiriöitä ja hiukan jännittävää ohjaajaa. Varsinainen tavoite on (ainakin tällä hetkellä) ensi kaudella kuitenkin PK-lajeissa.

BH-kokeessahan ongelmaksi nousi paikkamakuussa ääntely. Tavoitteena olis saada tämän talven aikana paljon hiljaisia paikkamakuita. Treeneissä se alkaa jo onnistumaan, mutta koetilanne on aina eri. Viime viikon toko-kokeessa paikkamakuu meni hyvin ja hiljaisesti. Onnistuin rauhoittamaan koiran hyvin ennen paikkamakuuta. Viereinen koira lähti melkein heti ohjaajansa perään ja siitä huolimatta Kuutti pysyi hiljaisena, joskin hieman se oli levoton naapurin lähdön jälkeen. Loppuosa kokeesta meni hiukan vaihtelevissa tunnelmissa. Seuraaminen oli omaan makuun löysää ja koira jopa paikoin jätätti. Muissa liikkeissä Kuutti oli kuitenkin ihan hyvin mukana. Varsinkin kaukojen onnistumisesta olen erityisen ilahtunut. Tähän saakka ollaan nollattu kaukot molemmissa alon kokeissa. Aivopesin Kuuttia edellisen viikon makuulta istumaan nousun suhteen ja se näköjään kannatti. Seuraava tavoite häiriöiden suhteen on osallistua toko-kokeeseen jossakin muualla kuin tutussa kotihallissa. Ehkäpä joskus vuodenvaihteen jälkeen.

Agilityäkin on tehty kerta viikkoon ja sillä saralla edistytään koko ajan hitaasti, mutta varmasti. Suurin este edistymiselle on kyllä ohjaajan onneton kyky hahmottaa ratoja ja ohjauksia, mutta siinäkin on tapahtunut kehitystä. Alan ymmärtää agilityn viehätyksen. Onhan se hienoa, kun rata (olkoonkin hyvin lyhyt) ohjauksineen onnistuu ja koira suorastaan liitää eteenpäin ja reagoi ohjaukseen hyvin. Olen yrittänyt pitää aksan sellaisena hyvän mielen lajina ja en turhaan mieti kisaamista tai muutakaan edistymispakkoa. Koulutuksen laadusta en kuitenkaan halua tinkiä, vaan maksan edelleen itseni kipeäksi ja käyn Active Dogilla treeneissä. Olishan se kiva nähdä mihin koiran rahkeet riittää, mutta valitettavasti omat taidot on niin vajaat, ettei me ehkä päästä koiran maksimiin missään vaiheessa. Koira kehittyy nopeammin kuin nollasta alkava ohjaaja, ainakin tässä meidän tapauksessa. Lisäksi porokoiran kanssa ei oikein ole sitä vaihtoehtoa, että tehdään kymmenen toistoa samasta kuviosta pelkästään ohjaajan oppimisen vuoksi.

Rallytokoa olen pitkään pitänyt melko lailla hömppälajina ja ilman Vimpaa tuskin olisin siihen lähtenyt millään mukaan. Vimpan kans tokoura taitaapi jäädä avoimeen luokkaan. Vimpallahan on yks ykkönen avoimesta, joten seuraavaksi voitas osallistua voittajaan. Voittajassa on kuitenkin useampi liike, jotka on ihan alkutekijöissä mm. tunnari ja metallinouto. Jos ois kyse vain liikkeiden opettamisesta, niin ehkä saisin ne Vimpalle opetettua, mutta se suurin haaste Vimpan kanssa tokoillessa on viretilan säilyminen. Vimpa on ihan äärettömän herkkä vireensä kanssa ja se pahoittaa mielensä herkästi ja sen jälkeen ei ole kellään kivaa. Toisaalta parhaassa vireessä se on kokeessa todella hyvä ja esimerkiksi sen seuraaminen on parhaimmillaan tosi kaunista. Huonoimillaan se on, no, todella huono ja en haluaisi koiralle sellaisia tilanteita tieten tahtoen järjestää. Päätin sitten, että kokeillaan rallytokoa. Lajissa kiinnosti se, että koiran kanssa voi kommunikoida enemmän ja kannustaa koiraa suorituksen aikana- Tähän saakka homma onkin tuntunut kivalta ja Vimpa tuskin on tajunnut edes, että tehdään jotakin kovin uutta. Liikkeethän menee alokasluokassa paljolti vielä tokopohjilla. Parin oikean kurssikerran (menin suoraan alo-avokurssille) alkaa tuntumaan, että kyllähän tässäkin lajissa haasteita riittää ja aina voi pyrkiä parempaan suoritukseen. Tavallaan viehättää se, että kisaamisen aloitus on tehty niin matalalla kynnyksellä, että jokainen voi osallistua. Ylemmissä luokissa riittää varmasti vaikeutta, jos haluaa hyviä tuloksia tehdä.

Tänään ehdin vielä maastotreenihinkin ja vieläpä valoisaan aikaan. Kuutti sai ajaa Sallan tekemän jäljen, jossa teemana oli polkujen ylitys, ja niitähän siinä riitti. Tänään ei kuitenkaan polut vienyt eikä suuremmin häirinnyt koiraa. Kuutti paransi sitä myötä mitä enemmän haastetta tuli. Pitää muistaa jatkossa, ettei sorru liian helppojen jälkien ajamiseen sen kanssa. Kepit ei ollut kovaa valuuttaa tänäänkään, tosin niitä oli vain jäljen lopussa. Täytynee aloittaa seuraava aivopesuprojekti, jossa aiheena on keppimotivaatio. Onhan tässä pitkä talvi aikaa.

Agility

Pitkään ajattelin, että agility ei ole minun laji. Olen eri koirien kanssa käynyt lajin alkeiskursseja vuosien varrella ja homma on aina hiipunut syystä jos toisesta. Lopettamisen syitä on ollut mm. räkyttävä koira (en saanut sitä hiljaiseksi), koiran luuston osoittautuminen rikkinäiseksi, koiran haluttomuus koko lajiin jne. Niinpä kun aloitin Kuutin kans agilityn alkeiskurssin, olin jo valmiiksi varautunut ongelmiin.

Kuutin suurin ongelma yhteiskoulutuksissa on välillä sen älytön reaktiivisuus suhteessa toisiin koiriin. Tämä tulee esille nimenomaan uusien koirien kanssa. Vanhojen tuttujen kanssa treenaamisessa ei ole mitään ongelmaa. Se ei kykene kestämään toisten koirien kiihtymystä millään, vaan menee siihen helposti mukaan. Onneksi agilityn alkeiskurssi oli hallissa, missä olimme treenanneet tottista jo pitempään, joten paikka sinällään ei ollut kiihdyttävä. Alkeiskurssi osoittautui lopulta leppoisaksi puuhasteluski ja koirat olivat suhteellisen rauhallisia, joten Kuuttikin oli.

Noin vuosi sitten päätin, että haluaisin oikeasti oppia agilitystä jotakin ja hakeuduin maksullisiin treeniryhmiin Active Dogille. Tämä tarkoitti uutta hallia ja paljon uusia (ja kiihkeitä) koiria samaan aikaan samassa hallissa. Tämä on ollut Kuutille todella opettavaista. Varsinkin kaikki odottelut oli alussa ihan myrkkyä, samoin kohtaamiset hallin kapeilla käytävillä jne. Mutta niin vaan se on lopulta oppinut/siedättynyt. Ei se maan hiljaisin ole vieläkään ja varsinkin nyt, kun agility hauskuus on Kuutille vasta avautumassa, ääntä saattaa lähteä joissakin tilanteissa.

Olen kokenut agilityn todella hyväksi lajiksi koiran ja ohjaajan suhteen parantamiseen ja koiran häiriönsietokyvyn lisäämiseen. Ja mikä parasta myös ohjaajan aivot saavat jumppaa kaikenlaisen uuden oppimisen myötä. Kävin kesällä muutaman kerran rata- ja menttaalivalmennuskurssin Minna Martimon ohjauksessa ja siellä asetettiin tavoitteet meidänkin agilityuralle. Virallisesti on tavoitteena, että vuoden päästä Kuutti (ja minä) olisimme molemmat valmiita korkkaamaan kisauran. Nähtäväksi jää, miten siinä onnistumme.