Tavoitteista

Harrastavien lappalaiskoirien facebook-ryhmässä oli kyselyketju harrastamisen tavoitteista. Onko tavoitteet konkreettisia vai jotakin epämäärisempää, minkä kuvaaminen koulutustunnusten tms. avulla on hankalaa.

Vuonna 2000 kun ensimmäinen oma koira Kusti oli todellisuutta, en ajatellut kamalasti tavoitteita. Olin miettinyt, että koiran kans olisi kiva tehdä mm. leppoisia metsälenkkejä. Koiran ollessa vuosikas tajusin, että omat taidot ei ehkä riitäkään sen kouluttamiseen. Kustin kans osallistuttiin jos jonkinmoiseen koulutukseen, joita järjestettiin kuplahalleissa, maneeseissa ja koulujen pihoilla. Vaikeuksia oli paljon, eikä vähiten siksi, että koira oli saanut elellä tärkeimmät kehityskaudet aikalailla pellossa.

Lopulta päädyin pelastuskoiratoimintaan mukaan ja vuosia ainoa tavoite oli kouluttautua pelastuskoiraohjaajaksi ja kouluttaa koira hälykelpoiseksi pelastuskoiraksi. Ajat olivat silloin toiset ja esim. VIRTA-tarkastusta ei ollut olemassa. Kusti oli tavallaan helppo koira. Se oli rohkea, avoin ja jumalattoman ahne. Henkilöhaun ja jäljen kouluttaminen ei varsinaisesti ollut vaikeaa, mutta hallinta oli meidän kompastuskivi. Kokeiden tottelevaisuus ei mielestäni kauheasti mitannut hallintaa, ne oli Kustin mielestäkin sirkustemppuja, joita kannatti palkan toivossa suorittaa. Tavoitteet saavutettiin sikäli, että koirasta tuli hälykelpoinen, samoin ohjaajasta. 

Vimpan tullessa 2011 taloon suunnitelma oli selvä, Vimpasta tulisi myös pelastuskoira. No Vimpan kouluttaminen ei ollutkaan niin helppoa ja monet kerrat olin aika epätoivoinen meidän edistymisen suhteen. Oikeastaan vasta sen jälkeen kun päästin irti pelastuskoiratavoitteesta, meidän yhteistyö alkoi toimia paremmin. Vimpa vaan ei kestä painetta ja varsinkaan se ei kestä painetta ohjaajan suunnalta. Tällä hetkellä olen saavuttanut sen kans paljon enemmän, mitä osasin edes kuvitella pahimmassa lamaannuksen vaiheessa. Siihen tarvittiin ulkopuolista silmää ja aika paljon peiliin katsomista, ennen kuin hommat alkoi sujua. Vimpan myötä kiinnostuin ottamaan selvää koiran kouluttamisesta syvemmin ja löysin itseni mm. kouluttamasta kanoja naksun avulla. Vimpan kanssa tavoitteita on edelleen. Tokossa olisin mielellään edennyt sen kanssa ylempiinkin luokkiin, mutta pohjatyö sen tyyppiseen suorittamiseen on tehty alun perin ihan väärin ja nyt myöhemmin olen kokenut sen melko vaikeaksi. Nykyisin Vimpa kuitenkin nauttii treenaamisesta, mikä ei aina ole ollut itsestään selvää. Sen pitäisi riittää. Toisaalta oman motivaation kannalta olisi kiva, jos olisi laji, jossa voisi käydä kokeissa. Niinpä me nyt aloitellaan rally-tokoon tutustuminen ja katsotaan kuinka siinä meille käy.

Kuutti onkin sitten oma lukunsa. Tavallaan se on taas helpompi koira. Se on huomattavasti toimintakykyisempi ja tavallaan ahneempikin koira kuin Vimpa, mutta sen häiriöherkkyys on ihan omaa luokkaansa. Ensimmäinen vuosi-kaksi meni meillä oikein hyvin ja aloin jo hiukan elätellä toiveita, josko nyt olisi koira, jonka kanssa esim. kisaaminen ei olisi aivan katastrofi. No lopulta meidän kokeissa käymisen aloitus oli aika lähellä katastrofia ja palautti kyllä monissa asioissa homman lähtöruutuun. Onneksi ikä on tasoittanut Kuuttia ja olen oppinut paremmin ymmärtämään sen mielenliikkuja. Luopumistreenien aloittaminen ja luopumisen ajatuksen sisäistäminen ohjaajana oli yksi käännekohta. Tässä kohtaa tarvittiin taas sitä ulkopuolista silmää (kiitos Koiraamolle). Kuutin päähän mahtuu niin paljon ympäristön häiriötä kerralla, että siitä ei ihan kieltämällä ole selvitty. Vieläkin tulee notkahduksia tämän suhteen ja harmittelen aika usein, etten tajunnut aloittaa systemaattista luopumistreeniä jo silloin kun Kuutti muutti meille kahdeksanviikkoisena. Välillä tuntuu, että ei olla saatu mitään aikaiseksi, mutta toisaalta olen saavuttanut koulutuksellisesti Kuutin kanssa asioita enemmän kuin muiden mun koirien kanssa. Työmaata riittää, mutta Kuutin kohdalla uskallan miettiä tavoitteitakin. Toisaalta kaikki on niin pienestä kiinni. Yhtenä päivänä voi tapahtua esim. koiran terveydessä sellaista, että kaikki tavoitteet voi unohtaa. Sitä on kuitenkin turha etukäteen pelätä, eikä sitäkään kannata pelätä ettei koskaan saavuta tavoitteita. Tärkeää ei ole se päämäärä vaan se matka (kammottava klisee, mutta niin totta).